Miksi minä valokuvaan? Minä kuvaan, koska rakastan
tallentaa hetkiä elämästä. Hetkiä, jota et koskaan saa takaisin ja jonka
ihmisen vajavainen muisti kadottaa kaiken muun tarpeettoman joukkoon paikkaan,
jota kai aivoiksikin kutsutaan. Minä kuvaan, jotta pystyt vielä kymmenien
vuosien katsomaan jo sateenkaarisillalle siirtyneen koirasi silmiin. Minä kuvaan,
jotta kaukaiset sukulaiset jotka eivät päässeet paikalle, voivat osallistua
lapsesi ristiäisiin. Minä kuvaan, jotta vuosien päästä muistat enemmin sen
tunteen, jonka koet kun voitit sen kilpailun etkä niinkään sitä mitalia, jota
pidit silloin kädessäsi.
Minä valokuvaan, koska aikakonetta ei ole vielä keksitty
muussa olomuodossa, kuin valokuvissa. Vain valokuva pystyy pysäyttämään ajan
kulun hetkeksi, jotta sinä voit elää sen uudelleen. Minä kuvaan jotta minä
muistaisin ja jotta sinä muistaisit, kaiken mikä on tärkeää elämässä: ne pienet
hetket, ne tunteet jotka tekevät jokaisesta päivästä tärkeän. Ne vaan olevat,
siinä hetkessä jossa ne vangittiin. Ehkä siksi minun on myös niin vaikeaa
pyytää rahaa kuvistani, sillä se on kuin pyytäisin rahaa jonkun toisen elämän
hetkien tallentamisesta.
Eräänä jouluna kävin kuvaamassa kahden perheen viimeisen
joulun. En tuntenut perheitä itse, mutta vanha työkaverini tunti heidät. Näitä
kahta perhettä yhdistivät alle 5-vuotiaiden lastensa syöpä. Tämä oli viimeinen
joulu, jota he viettivät yhdessä perheenä. Oli joulukuusi, äiti, isä,
isovanhemmat ja sisarukset. Ei ketään kavereita. Yksikään vanhemmista ei sinä
aattona koskenut kännykkään. Olivat läsnä lapsillensa ja toisillensa. Yhtään
kyyneltä ei näkynyt, oli vain lasten riemua joulupukista ja lahjoista. Minä
istuin nurkassa ja toivoin, että olisin pystynyt kuvaamaan ilman salamavalon
häiritseviä taukoja. Mutta kukaan ei näyttänyt niitä huomaavan. Kuvasin n. 3
tunnin ajan. Satoja pysäytettyjä hetkiä, jotka muuttaisivat muotoaan vuosien
saatossa. Minä kuvasin, jotta yhdenkään näistä vanhemmista ei tarvinnut
hetkeksikään olla mitään muuta kuin läsnä siinä hetkessä elämää, joka on niin
tärkeä ja jota he eivät saa koskaan enää uudestaan. Kunnioitin perheiden pyyntöä, enkä deletoinut
yhtään kuvaa. Jokainen epäteräväkin kuva tallentui levylle muistoksi juuri
siitä illasta, kun kaikki olivat läsnä juuri siinä hetkessä. Niitä kuvia en jaa
kenenkään kanssa, ne kuvat ovat niille perheille.
Joten kuvatkaa ihmiset, sillä jokainen hetki on tärkeä.
Rakastan Josh Griderin uutta kappaletta ”Pictures Do”, sillä se kuvaa
täydellisesti syitä, miksi minä kuvaan:
“Pictures
don’t grow up
Pictures
never change
They’re
frozen there, forever in the moment they were made
They don’t
fall out of love, they don’t change their minds
They won’t
ever get sick and leave hurtin’ hearts behind
They say
there ain’t no stopping the hands of time
That ain’t
true
Cuuse
that’s what pictures do”
“Kuvat
eivät kasva aikuiseksi
Kuvat eivät muutu
Ne ovat jähmettyneet siihen hetkeen, jolloin ne otettiin
Ne eivät lakkaa rakastamasta, ne eivät muuta mieltänsä
Ne eivät sairastu ja jätä särkyneitä sydämiä jälkeensä
Sanotaan, ettei aikaa voi pysäyttää
Se ei ole totta
Sillä sitä kuvat tekevät”